Good night dad.

Vuosi sitten, kello 11.10, biologian tunnilla, rehtori tuli pyytämään mua käytävälle.

Keräsin kamppeet, ja mulla oli päässä vaan 2 asiaa; toinen onnellisempi, paljon onnellisempi, 

toinen taas maailman surullisin. 

Heti kun astuin ulos luokasta, tiesin. Näin vaan äidin, en isää.

Tiesin, mutta toivoin. Toivon vieläkin.

Sairaalasta oli soitettu, iskä ei kestäis. Halasin äitiä, haettiin pojat koulusta.

Lähdettiin ajamaan Kuopioon, sinne sairaalaan missä iskä oli. Sanomaan viimeisiä hyvästejä.

Äitille soitettiin. Iskä ei kestäny edes siihen asti, me ei keretty Kuopioon.

Ei viimeisiä hyvästejä, ei mitään. 

tyhjää.

itkua.

En uskonu, en halunnu uskoa. Lähettiin ajamaan kotiin. 

Kotona istuin koko päivän nojatuolissa lähimpänä ovea, että olisin ensimmäinen joka näkee kun iskä tulee nauraen kotiin. Koko päivän. Ei mitään.

~~~~~~

Tästä kaikesta on nyt tasan vuos. Vieläkin välillä istun ja ootan, kohta se tulee kotiin.

Tiedän, mutta toivon. Odotan. Ehkä, jos odotan tarpeeks kauan, iskä tulee kotiin.

Ehkä.

~~~~~~

Lymfooma. Se vei iskän. Eikä antanu takas.

En ikinä, ikinä, toivois tätä tunnetta kenellekkään. Koskaan.

Jotkut sanoo sitä, miten on niin ihmeellistä, että oon tässä ja jaksan hymyillä.

nauraa.

Se on omalla tavallaan iskän ansiota. Se ei haluais että masennun, vaan nauttisin elämästä.

Iskänkin puolesta.

Joten miten voisin pettää sen?

Vaikka miten vihaan tätä tunnetta, tätä odottamista, tätä menetystä...

Tää kaikki tekee musta vahvemman.

 

hyvää yötä isi ♥

plussana se, että tein tän tekstin 4.9, jolloin oli oikea päivä siitä iskän kuolemasta, mutta julkaisin vasta tänään.

mä en vaan pystyny sillon.